Pää hakkaa tyhjää, sitä se tekee. Ainakin tällä hetkellä. En oikeastaan tiedä miksi, tuntuu vain siltä. Mikään ei tunnu pysyvän kasassa, eikä mistään tunnu saavan otetta. Kieroa. Samaan aikaan uskomaton paine halkoo kalloa joka puolelta. Ei sinänsä mitään päänsärkyä, mutta jotenkin kovin kummallinen tuntuma. Endorfiinit varmaan hiukan hakusessa tällä hetkellä, koska adrenaliinipommeja vaikuttaisi puskevan kuin hikeä otsalle. Eikä tuota saa oikein millään laukaistua poiskaan, joka taasen tekee sen että keskittyminen ottaa häiriöitä pahemman kerran. Kaikki kontaktit pumppaavat sietokykyä, eikä oikein kenenkään kanssa tule toimeen.

Näinä hetkinä sitä alkaa sitten käymään kelojaan läpi ja toisinaan liikaakin. Niskaan hengittää tuntemus siitä, että joku tai jotkut puhuvat itsestä jotain mistä ei tiedä. Tai tekevät valintoja, joihin ei pääse vaikuttamaan. Hullut epäluulot kaikkea kohtaan. Sitä vilkuilee olkansa yli joka paikassa yrittäen löytää jotakin vaikkei edes tiedä mitä oikeastaan etsii. Ei minkäänlaista luottoa mihinkään. Vaikkei mitään oikeasti olisikaan meneillään niin pää ei päästä ajatuksesta millään irti. Ihme harhoja... kai?

Pää käy ylikierroksella prosesseja, joissa ei tahdo pysyä mukana. Filmi katkeilee omia aikojaan vähän väliä. Ei niinkään että se tajuntaan olisi suoraan vaikuttuinen näkyvästi, mutta zombi-olot jäätävät nuppia jatkuvasti. Rattaat tuntuvat menevän nyt ihan omilla kierroksillaan ja niin pelottavaakin kuin se on, tuntuu että ei ole oikein perillä siitä, mitä pään sisällä tapahtuu. Voisin jopa röyhkeästi väittää, että joku tai jokin vääntelee aivokäyrää nyt astetta järeämmällä laitteistolla minun tietämättäni. Kyllä, minä uskon siihen. Ja haluan sen pois päästäni. Pois. Se raja on hämärtynyt, jolloin ei enää tiedä mihin uskoa varmaksi, joten sitä sitten alkaa uskoa vähän kaikenlaisiin juttuihin. Mutta sanokaapa millä ihmeen teorialla ja totuudella todistatte sen, ettei tällainen muka olisi mahdollista? Nii-in, ettepä juuri millään sen enempää kuin minäkään sen, että näin tapahtuu. Koska aina vedotaan siihen, että tällainen on mielikuvituksen tuotetta ja että, koska sitä näkee elokuvissa tai lueskelee internetistä niin se on huuhaata, mutta rohkenen olla sulkematta vaihtoehtojen olemassaoloa pois ja uskoa siihen, että kaikki on mahdollista. Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta kun näin tapahtuu ja sitä paitsi otetaan vaikka esimerkiksi se, että millä selitätte sitä kun ne korvat pamahtavat kuin tyhjästä vinkumaan? Se mistä vanhemmat sanoivat aikoinaan, että se on sitä kun joku ajattelee sinusta pahaa? Niin mistä hitosta se sitten muka johtuu? Niin, eihän sitä koskaan ole tullut kukaan miettineeksi.

Uskomaton paine ohimoilla, ei mitään järkeä (np.kuinka saisin rikki kookospähkinän).

Ihan varmasti noissa kaupan perusruoassa on jotain saakelin kemikaaleja (kuten syaniidia) joukossa, jotka buustaavat sopivissa määrin näitä säväreitä. En epäilisi sitä alkuunkaan. Ei sillä etteikö esim. nikootinin tai kofeiinin kaltaisilla myrkyillä (joita itsekin kehooni tungen) olisi jo vuosia kyetty kontroilloimaan ihmistä, mutta se että sitä ei etiketissä lue ei tarkoita sitä etteikö sitä siellä olisi. Ihmiset eivät vain ole tarpeeksi tarkkaavaisia sen suhteen mitä heille todellisuudessa tapahtuu. Mitä väliä sillä on kun täällä kuitenkin kuollaan joskus? Niinpä, surullista.

Tässä alkaa tuntea itsensä suht häiriintyneeksi kun silmäilee sitä, mitä on juuri suoltanut näytölle vaan minkäs sille tekee kun siltä vain tuntuu. Ei jaksaisi millään tehdä enää mitään. Ei sovi tämä hektisyys meikäläiselle. Toisaalta, riippuen asiasta, paineiden alla työskentely ei ole muuta kuin eduksi, mutta tällä hetkellä tämä olo tuntuu lähinnä loppuun palamiselta vaikka on vasta maanantai. Joo, kyllähän minä tiedän että äkkiä se viikko menee ja sitten ollaan taas viikonlopussa, jolloin ehtii rentoutua ja ihan normaalia se on jos alku viikosta työrytmiin kiinni pääseminen tuntuu takkuavalta, mutta ei tämä samalta vaikuta kuin se normaali maanantain puurtaminen. En tiedä, ei vaan jaksa. Voisi vain turruttaa aivonsa vaikka katselemalla seinää, mutta ei se niin mene. Pitää tehdä sitä ja pitää tehdä tätä. Pitää ennättää sinne ja pitää ennättää tänne. Ei tässä ehdi mitään tai minnekkään. Uskomatonta, että sitä ajattelee loppuun palamista jo ennen 25-vuoden ikää. Toisaalta pelkäsinkin, että tämä olo palaisi takaisin. Ei ole nimittäin ensimmäinen kerta kun tuntee olonsa lopen uupuneeksi ja juuri tästä syystä on matkan varrella keskeytynytkin useampia isoja projekteja elämässä. Tavallaan se harmittaa kyllä, mutta siihen on tottunut; sen osaa ottaa vastaan aina jos pudottaa. Kyllä sitä haluaisi töitä tehdä ja elää sitä "normaalia" elämää, mutta en sitten vastaavasti kyllä ole koskaan kokenut olevani normaali; mitä sillä nyt sitten ikinä tarkoitetaankaan.

Ja nyt tästä kaikesta vielä sai päänsärynkin, hienoa. Pitää jatkaa joskus myöhemmin, nyt ei jaksa.