Pää hakkaa tyhjää, sitä se tekee. Ainakin tällä hetkellä. En oikeastaan tiedä miksi, tuntuu vain siltä. Mikään ei tunnu pysyvän kasassa, eikä mistään tunnu saavan otetta. Kieroa. Samaan aikaan uskomaton paine halkoo kalloa joka puolelta. Ei sinänsä mitään päänsärkyä, mutta jotenkin kovin kummallinen tuntuma. Endorfiinit varmaan hiukan hakusessa tällä hetkellä, koska adrenaliinipommeja vaikuttaisi puskevan kuin hikeä otsalle. Eikä tuota saa oikein millään laukaistua poiskaan, joka taasen tekee sen että keskittyminen ottaa häiriöitä pahemman kerran. Kaikki kontaktit pumppaavat sietokykyä, eikä oikein kenenkään kanssa tule toimeen.

Näinä hetkinä sitä alkaa sitten käymään kelojaan läpi ja toisinaan liikaakin. Niskaan hengittää tuntemus siitä, että joku tai jotkut puhuvat itsestä jotain mistä ei tiedä. Tai tekevät valintoja, joihin ei pääse vaikuttamaan. Hullut epäluulot kaikkea kohtaan. Sitä vilkuilee olkansa yli joka paikassa yrittäen löytää jotakin vaikkei edes tiedä mitä oikeastaan etsii. Ei minkäänlaista luottoa mihinkään. Vaikkei mitään oikeasti olisikaan meneillään niin pää ei päästä ajatuksesta millään irti. Ihme harhoja... kai?

Pää käy ylikierroksella prosesseja, joissa ei tahdo pysyä mukana. Filmi katkeilee omia aikojaan vähän väliä. Ei niinkään että se tajuntaan olisi suoraan vaikuttuinen näkyvästi, mutta zombi-olot jäätävät nuppia jatkuvasti. Rattaat tuntuvat menevän nyt ihan omilla kierroksillaan ja niin pelottavaakin kuin se on, tuntuu että ei ole oikein perillä siitä, mitä pään sisällä tapahtuu. Voisin jopa röyhkeästi väittää, että joku tai jokin vääntelee aivokäyrää nyt astetta järeämmällä laitteistolla minun tietämättäni. Kyllä, minä uskon siihen. Ja haluan sen pois päästäni. Pois. Se raja on hämärtynyt, jolloin ei enää tiedä mihin uskoa varmaksi, joten sitä sitten alkaa uskoa vähän kaikenlaisiin juttuihin. Mutta sanokaapa millä ihmeen teorialla ja totuudella todistatte sen, ettei tällainen muka olisi mahdollista? Nii-in, ettepä juuri millään sen enempää kuin minäkään sen, että näin tapahtuu. Koska aina vedotaan siihen, että tällainen on mielikuvituksen tuotetta ja että, koska sitä näkee elokuvissa tai lueskelee internetistä niin se on huuhaata, mutta rohkenen olla sulkematta vaihtoehtojen olemassaoloa pois ja uskoa siihen, että kaikki on mahdollista. Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta kun näin tapahtuu ja sitä paitsi otetaan vaikka esimerkiksi se, että millä selitätte sitä kun ne korvat pamahtavat kuin tyhjästä vinkumaan? Se mistä vanhemmat sanoivat aikoinaan, että se on sitä kun joku ajattelee sinusta pahaa? Niin mistä hitosta se sitten muka johtuu? Niin, eihän sitä koskaan ole tullut kukaan miettineeksi.

Uskomaton paine ohimoilla, ei mitään järkeä (np.kuinka saisin rikki kookospähkinän).

Ihan varmasti noissa kaupan perusruoassa on jotain saakelin kemikaaleja (kuten syaniidia) joukossa, jotka buustaavat sopivissa määrin näitä säväreitä. En epäilisi sitä alkuunkaan. Ei sillä etteikö esim. nikootinin tai kofeiinin kaltaisilla myrkyillä (joita itsekin kehooni tungen) olisi jo vuosia kyetty kontroilloimaan ihmistä, mutta se että sitä ei etiketissä lue ei tarkoita sitä etteikö sitä siellä olisi. Ihmiset eivät vain ole tarpeeksi tarkkaavaisia sen suhteen mitä heille todellisuudessa tapahtuu. Mitä väliä sillä on kun täällä kuitenkin kuollaan joskus? Niinpä, surullista.

Tässä alkaa tuntea itsensä suht häiriintyneeksi kun silmäilee sitä, mitä on juuri suoltanut näytölle vaan minkäs sille tekee kun siltä vain tuntuu. Ei jaksaisi millään tehdä enää mitään. Ei sovi tämä hektisyys meikäläiselle. Toisaalta, riippuen asiasta, paineiden alla työskentely ei ole muuta kuin eduksi, mutta tällä hetkellä tämä olo tuntuu lähinnä loppuun palamiselta vaikka on vasta maanantai. Joo, kyllähän minä tiedän että äkkiä se viikko menee ja sitten ollaan taas viikonlopussa, jolloin ehtii rentoutua ja ihan normaalia se on jos alku viikosta työrytmiin kiinni pääseminen tuntuu takkuavalta, mutta ei tämä samalta vaikuta kuin se normaali maanantain puurtaminen. En tiedä, ei vaan jaksa. Voisi vain turruttaa aivonsa vaikka katselemalla seinää, mutta ei se niin mene. Pitää tehdä sitä ja pitää tehdä tätä. Pitää ennättää sinne ja pitää ennättää tänne. Ei tässä ehdi mitään tai minnekkään. Uskomatonta, että sitä ajattelee loppuun palamista jo ennen 25-vuoden ikää. Toisaalta pelkäsinkin, että tämä olo palaisi takaisin. Ei ole nimittäin ensimmäinen kerta kun tuntee olonsa lopen uupuneeksi ja juuri tästä syystä on matkan varrella keskeytynytkin useampia isoja projekteja elämässä. Tavallaan se harmittaa kyllä, mutta siihen on tottunut; sen osaa ottaa vastaan aina jos pudottaa. Kyllä sitä haluaisi töitä tehdä ja elää sitä "normaalia" elämää, mutta en sitten vastaavasti kyllä ole koskaan kokenut olevani normaali; mitä sillä nyt sitten ikinä tarkoitetaankaan.

Ja nyt tästä kaikesta vielä sai päänsärynkin, hienoa. Pitää jatkaa joskus myöhemmin, nyt ei jaksa.

Siitä on nyt hetki kun viimeksi tänne on kirjoittanut, joten pitäneepi skarpata hieman. Laitetaan tähän alkajaisiksi nyt jo hiukan vanhempi tekstin pätkä, mutta silti aina ajankohtainen.

Lähdetään nyt siitä, näin johdannoksi, että olen aina kirjoittanut ajatusvirran mukana. Tällä siis tarkoitetaan nyt sitä kun kirjoitus syntyy hektisellä tasolla ikään kuin improvisoiden tai ainakin mukaillen tätä samaa periaatetta. Niin myös kirjoituksen ulkoasu sekä tyylittely on ajan saatossa muokkautunut sellaiseksi, jota tälläkin hetkellä luet ja juurtunut oikeastaan mitä luontaisimmaksi ja minulle rehellisimmäksi tavaksi ilmaista itseäni. Näin ollen minun tuskin tarvitsee enempää selittää sitä miksi useat äidinkielen sekä kirjallisuuden normit, lait ja säädökset lentävät ulos akkunoista parastakin aikaa. Uskon myös sinun ymmärtävän sen lukiessasi tätä.

No niin...

En ole ikinä keksinyt oikeastaan sellaista aloitusta kirjoitukselle. Toiset sanovat, että siihen on olemassa omat sääntönsä kun taas toiset, kuten minä, ovat pikemmin sitä mieltä, että kirjoittaa nyt vaan siitä miltä tuntuu. Tämä näkemykseni perustuu siihen, että helpointa on vain painaltaan niitä namikoita sitä mukaan mitä ajatus juoksee. Sillain pysyypi se ulosanti astetta tuoreempana. Noh, kuintekin. Mistäs tässä nyt sitten edes ylipäätään puhutaan näitten kirjoitusten saati muunkin sopeltamisen lomassa? Onko se vain yöntunteina väsymyksen tuottamaa höpinää vaiko aamu-unista jorinaa, jonka tarkoitusperistä ei ota liiemmin selvää niin kirjoittaja kuin kuka tahansa sattumanvarainen ohilukijakaan*.

Tähän väliin ymmärrettäköön, ehkä ainakin lievästi, noin kolmikuukautisen lievästi leikkimielisen kissanpennun väliintulo kirjoittajan ajatuksen juoksuun.

Mutta voisiko kyseessä kenties olla jotain elämääkin suurempaa? Siis jotain sellaista mikä ei oikeastaa toistu koskaan enää, paitsi siinä vaiheessa kun sitä muistellaan ja ei enää takaisin saada. Noh, jaa-a tiedä nyt niinkään, koska itsehän vain suollan ajatuksenvirtaani näppäimistön välityksellä näytölle ainakin puoli improamalla. Ainakaan toistaiseksi en ole oikein sen syvällisemmin siis osannut analysoida saati sitten provosoida aikaansaannoksiani kun en toisinaan itsekään oikein pysy perässä siitä mitä kirjoitan. Visainen pulma kuitenkin jos näin tarkemmin siis tarkasteleepi. Eikä se edes itseasiassa ole tuorekaan tapaus. Muistaakseni, ainakin noin nyt niin pitkään, kuin on kirjoittanut vain jotakin, niin tämä sama kysymys on aina pulpahtanu jonkun kulman takaa eteen. Sitten tuossa eilisen aikaan palaset loksahtivat niin sanotusti paikoilleen. Tuollain hienommin siis ilmaistuna. Tulin pohdiskelussani viimein päätökseen ja siihen tulokseen, että kyseessä on yksi ilmaisutapa niin sanotulle pöytälaatikkoaktivismille**. Tähän väliin kai soveliainta on myös määritellä tuo käsite jotenkin ilmaisun selventämiseksi. Sitä voisi kuvailla ikään kuin sananvapauden puolesta puhumista valtavirtamediaa vastaan ilmaisukeinoon katsomatta. Näin ollen ollaan siis jo rajattu selvennykseksi se, ettei tuo käsite sulje pois mitään tapaa toteuttaa taikka kanavoida asiaansa, jonka tekijä haluaa viestittää vastaanottaville osapuolille ja tahoille. Tähän juuri koko idea perustuukin. Kun tänä päivänä media ja sen sisältö ovat hyvin tarkan suurennuslasin alla jatkuvasti on vähintäänkin oletettavaa, että pienempiä tai suurempia vastareaktioita syntyy. Toisinaan niistä puhuminen onkin juuri hankalampaa kun yhteisesti sovituista nimikkeistä, tämän kaltaisten asioiden pohjalta, ei ole kättä yhteen lyöty. Näin ollen tuleekin laatia sellainen tai useampia tarpeen vaatiessa. Universaalisti ja kokonaisvaltaisesti kuitenkin on pidettävä mielessä, että silloin voidaan käyttää edellä mainittua nimikettä kun ilmaisun tavoitteena on saada vastaanottavassa osapuolessa jonkin asteinen reaktio aikaan kuten vaikkapa pohdiskelua asiaan liittyen. Jotta tämän kategorioinnin toimivuudessa olisi vielä enemmän ymmärrettävää tarkoitusperää niin selvennettäköön sen verta, että kun asian sisältämän viestin kulku kuolee suuren sensuurimme rattaisiin puhutaan sitä seuraavasta toiminnasta alkuperäisen tavoitteen saavuttamiseksi pöytälaatikkoaktivismina. Siksi, että tällöin kun tämä viesti ei ole kulkeutunut julkisesti nähtäville juuri sensuurin seurauksena, on etsittävä vaihtoehtoisia tapoja sekä kanavia, jotta asian sisältö voidaan saada runnottua seulan lävitse.

Miksi sitten itse määrittelen kirjoittamani blogin tekstien sisältöä osittain juuri tämän nimikkeen alle kun teksti itsessään on suurimmalti osalti vain manailua ja vatutuksen purkua aivan arkipäiväisistä asioista? Eli ei sinänsä mitään vallankumouksellista tai vastaavaa sillä dramaattisimmalla tasolla, jos vertaa vaikkapa uutisoitaviin mielenosoituksiin sun muihin kansaa kuohuttaviin tapauksiin. Sanoisin, että juuri siksi koska näidenkin nimenomaisten rivien sisältä ja väleistä löytyy se kaikki, josta tuo koko käsite rakentuu kasaan. Mietitäänpä asiaa vaikkapa siltä kantilta, että jos haluan puhua jostain mielipiteitä jyrkästikin rajaavasta asiasta, kuten politiikasta tai vaikkapa suhtautumisestani jotakin tiettyä julkisuudessa esiintyvää henkilöä kohtaan, en voi vain mennä halutessani Yleisradiomme toimituksen tiloihin kuin kotiini ja puhua suuni puhtaaksi suorassa lähetyksessä sanoen mitä huvittaa sitä mukaan kun minusta siltä tuntuu. Mutta jos minusta siltää tuntuu voin vaikkapa kirjoittaa blogiini sen mitä haluan ja aivan niin kuin juuri itse haluan. Tottakai siitä sitten jälkeenpäin saattaapi hyvinkin joku vähemmän itsensä tiedostava yksilö sormeaan heilauttaa jupisten samaan aikaan jotain epämääräistä kunnianloukkaamisen sekä oikeuksien väliltä. Kaikesta tästä huolimatta kylmä tosiasia kuitenkin on se, että kukaan tai mikään muu taho kuin juuri allekirjoittanut itse ei ole vaikutusvaltainen kontekstiin siinä vaiheessa, kun se "lähetä" nappi alas painuu. Tämä perustuu myös osaltaan siis siihenkin miten verkkoselaimet ja esimerkiksi juuri tämän bloginkin kaltaiset palvelut on toteutettu käytännöntasolla.

Vaikka tässä periaatteessa röyhkeän omahyväisesti olenkin ominut tuon sanahirviön keksimisen niin sen jalostaminen sekä muotoilu ovat periaatteessa kenen tahansa sovellettavissa täysin vapaasti paikkaan tai aikaan sitoutumatta. Näin siksi, koska moni muukin asia perustuu tänä päivä siihen, että se voidaan kierrättää uudellee. Näinkin, vaikka tätäkin ennen olemme tienneet jo hyvin mikä tai mitä se on. Sama ilmiö tapahtuu jatkuvasti niin kielellemme kuin ihan tavallisille arkipäiväisille toimintamalleillemme. Näin säilyy yllä jatkuva muutos niiden olemassa oloon. Se on sykli, jonka ansioista tietoisuutemme asioista on niinkin laaja 2000-luvulla kuin se voi olla ottaen huomioon ihmislajin olemassa olon älyllisenä olentona ja sen toimisen tuon elinaikansa varrella. Tämä siis on sitä niin sanottua kehitystä. Ja niin pitkään kun on olemassa tätä kehitystä jalostuu kehityskelpoisia toimintamalleja. Niinpä siis kun allekirjoittanut on nyt pyöräyttänyt vauhtia siihen kehityksen rataspyörään on pallo heitetty informaatiota vastaanottaville osapuolille eli tässä tapauksessa teille. Teidän on nyt varteenottaa näitä kehityskelpoisia toimintamalleja ja hyödyntää niitä niin teoriassa kuin käytännössäkin.

* vähän niin kuin ohikulkija, mutta että pysähtyy ohimennen silmäilemään tekstiä jäämättä sen suuremmin tutustumaan itse sisältöön.

** jos joku on tämän termin trademarkannut jo, niin pahoitteluni sen vapaamielisestä sekä tarkoituksellisen törkeästä omimisesta; valistettakoon minua ensi kerralla paremmin.

Suunnaton valintojen vapaus sekä tiedottomuus tulevasta puhuttelevat minää näinä aikoina. On outoa huomata kuinka yksinkertaiset seikat sekä itsestäänselvyydet tuottavat suunnatonta harmaata estäen näin ajatusta tajuamasta sitä, mikä oikeastaan on tavoittelemisen arvoista. Niin sanottu epikurolaisuus, joka keskittyy nautintoihin sekä mielihyvään prioriteetteina, on aina se lyhyempi lanka johon tarttua, mutta kun taas vastakkainaseteltuna järki sekä rationalistisuus painavat lähes yhtä tärkeinä seikkoina vaa'assa, ei tiedä varmaksi mihin sitä edes pitäisi ryhtyä. Jälkimmäinen ajattelu on rinnastettavissa vastaavasti stoalaisuuteen.

Ehkä on tyhmää ajatella, että minän pitäisi tiedostaa kaikki vaikuttavat tekijät tehdessään valintojaan, mutta jos ei varmaksi voi mitään vannoa, niin onko ylenpalttinen tieto sitten pahasta? Eikö puolestaan ole parempi olla varma siitä, mitä tekee kuin suin päin syöksyä suden kitaan? Ihminen kokee turvallisuuden tunnetta nojatessaan stabiileihin olosuhteisiin sen sijaan, että se käyttäisi havainnointikykyään kehittääkseen vaihtoehtoisia toimintamalleja. Miksi tämä on ristiriidassa monenkin asian kanssa, on esimerkiksi se, että tunteemme eivät toimi rationalistisesti, koska ne eivät perustu logiikkaan saati samanlaisiin impulsseihin, joita aivot synnyttävät toimittaessa järjen avulla. Jos tätä ajattelumallia halutaan laajentaa niin voidaan kysyä, onko minän etujen mukaista toimia yhteiskunnan normien sekä lakien mukaan vai pyrkiä venyttämään sekä taivuttamaan niitä, jotta haluttu päämäärä toteutuisi?

Tätä pohdittaessa on tottakai katseltava useita eri näkökantoja. Mikä on tarkoitusperä? Millä keinoin siihen pyritään? Miksi? Ja kenelle siitä on hyötyä. Kysymys hyötymisestä nousee esiin, koska mikäli jotain tavoitellaan, se todennäköisimmin on hyötyä jollekulle tai jollekin. Ihminen pohjimmiltaan on kuitenkin hyötyjä tavoitteleva hahmo, jonka motiivit pohjautuvat haluun sekä tunteisiin. Näin ollen voidaan siis todeta ettei varman päälle pelaaminen ole suinkaan tyhmää, sillä me teemme sitä vähintäänkin tiedostamattomalla tasolla jatkuvasti.


Taitojen harjoittamista vai elitismin kasvatusta?

Mutta lähes riippumattomista tekijöistä ihminen harjoittaa defaitismia ollessaan liian epävarma valinnoistaan. Itse en ainakaan koskaan eläissäni ole tuntenut kuuluvani minkään sortin ylemistöihin, muuta kuin ehkä ohikiitävän ajatuksen tasolla. Käytännön kokemus on osoittanut minälle paikan, josta toisaalta on kyllä hyvä seurata yhä kieroutuvamman maailman käänteitä, kun taas toisaalta se jättää tietyiltä osin minän jälkeen kärkiryhmän rientämisestä. Saman voidaan itseasiassa sanoa pätevän kaikkiin ihmisiin. Kysymys onkin lähinnä siitä, missä mielessä käsitämme esimerkiksi juuri elitismi ja millaisia arvoja sille annamme. Jos sitä mitataan vaikkapa pintapuolisin eduin sekä suosion tavoittelemisella, niin elitistejä on helppo nostaa esiin eri ihmisryhmistä. Tai jos kyse on ylipäänsä samankaltaisesta paremmuudesta vaikkapa taitojen osalta, niin urheilu on mainio esimerkki tästä. Mutta jos taas ajattelemme asiaa ei niin konkreettisten esimerkkien kautta, eivät nämä niin sanotut kansikuvien kiiltävät ikonit sekä niiden ihannoijat asetukkaan välttämättä ravintoketjun huipulle. Kun jokainen asetetaan samalle viivalle, voi itse kukin äkkiä huomata olevansa pisteessä, jolloin epävarmuus on läsnä; nyt tietoisena tekijänä. Se asettaa halutut valinnat kyseenalaisiksi kun ihminen tajuaa kuuluvansa elitistien ulkopuoliseen ryhmään. Jokainen kuitenkin haluaa olla elitisti omien tekemistensä sekä ajatustensa suhteen. Tähän perustuu halu tavoitella jotakin.

Asioiden tämän kaltainen asettelu suhteellisiksi käsitteiksi on aina sikäli helppoa, koska yleispyöreä argumentointi on lähinnä asioiden jossittelua sekä pallottelua ja toimii usein ehkä helpoimpana pakokeinona totuuksien kiertämiseksi. Toisaalta se on myös voimakas työväline ruotia olemassa olon perustaa ja kauhoa läpi ajattelumme rakenteita.

Tämän kaiken lävitse käyminen vaatii niin laajaa analysointia ettei sitä näin tunnissa millään ehdi lävitse käymää. Jätänkin siis tämän aiheen leijumaan palatakseni siihen uudemman kerran myöhemmässä tulevassa. Voisi sanoa tiivistelmäksi tämän rakennelman pohjautuvan kysymykseen siitä, kuka tekee sinun valintasi? Kuka johdattaa sinut kohti nirvanaa, jota päämääränä pidämme, jos vapahtaja olet sinä?

Aloittaminen on turhaa; lähes aina. On turha puhua jonkin aloittamisesta, sillä mitään uutta ei voi alkaa. On vai tapahtumista sekä tapahtumien ilmentämistä. Erinäiset tekijät ovat jo olleet ympärillämme kauan aikaa, me todennamme vain nyt niiden olemassaolon. Ei myöskään ole mielestäni oikeutettua puhua jonkin luomisesta, sillä tämäkin kaikki pyöristyy lähinnä erinäisten välittäjä-aineiden tuottamiin harhoihin. Niinpä "aloittaminen" tuntuu siis turhalta sanalta tässä yhteydessä.

Kutsutaan tätä siis pikemminkin lopuksi... tai lopun todentamiseksi. Olemme saavuttaneet pisteen, jossa olemme myöntäneet kaiken loppuneen ja nyt voimme ryhtyäkin tarkastelemaan taakse päin sitä, mitä oikeastaan tapahtuikaan.